Tasan vuosi vammautumisestani, uudenvuodenaattona 1979 tunsin syntyneeni uudelleen.
Kaikki entinen oli mennyt, eikä mitään uutta ollut vielä syntynyt tilalle. Tunsin, että minulla oli käytössäni loputtomasti puhdasta paperia, jolle saatoin luoda elämäni täysin vapaasti omista lähtökohdistani, ja aikaa minulla oli koko elämä.
Ajatus synnytti minussa äärimmäisen kevyen tunteen ja tunsin nuortuvani vuosia. Minulla ei ollut enää mitään taakkoja kannettavanani, vain loputtomasti uusia ajatuksia ja paloin halusta testata niiden kestävyyttä käytännössä.
Siihen aikaan asuin orvoille ja huostaanotetuille nuorille perustetussa kodissa.
Huumori kukki yhteisössämme, mutta olimme kuitenkin enimmäkseen vieraita toisillemme. Meitä ei yhdistänyt mikään, mikä olisi saanut meidät puhaltamaan samaan hiileen. Tai olimme kyvyttömiä näkemään sellaisia yhteyksiä välillämme.
Henkilöt lähipiirissäni olivat minulle vieraita tai tavoittamattomissa. Minulla oli kuitenkin polttava tarve löytää ystävä, jonka kanssa saatoin keskustella uusista oivalluksistani. Pyöritettyäni aikani ajatuksiani tajusin, että minulla oli sellainen ystävä!
Ennen Saksan kulttuurikierrosta pari vuotta aikaisemmin olin viettänyt kuukauden saksalaisessa kylässä kohentamassa kielitaitoani. Eräillä kutsuilla tapasin ikäiseni nuorukaisen, Andrén, jonka kanssa tutustuin paikalliseen elämänmenoon.
Hän oli juuri saanut koulun päätökseen ja juhlimme hänen valmistujaisiaan. Kiertelimme hänen kotiseudullaan ja – koska pidin tanssimisesta – kävimme elokuvissa.
Mitään mullistavaa ei tapahtunut välillämme. Tunsin vain, että hän oli oma itsensä, eikä hän yrittänyt esittää mitään. Vastaavasti sain olla hänen seurassaan juuri sellainen kuin olin, eikä hän näyttänyt odottavan minulta mitään muuta.
Juuri tämä pakoton yhteys välillämme nousi nyt mielessäni arvoon arvaamattomaan. Kaikki muistikuvat Andrésta palasivat mieleeni. Elin mielessäni yhä uudelleen viimeisen illan, jonka olimme viettäneet yhdessä: hän vei minut sen ainoan kerran kotiinsa. Tapasimme hänen äitinsä eteisessä ja tervehdimme häntä nopeasti, mutta sen pienen hetken tunsin kodissa vallitsevan aidon yhteyden. Istuimme Andrén kanssa hänen huoneensa lattialla oluttuopin ääressä lähellä toisiamme puhuen arkipäiväisistä asioista, mutta hän sai ne kuulostamaan aivan erityisen tärkeiltä.
Palattuani kotiin kirjoittelimme toisillemme kirjeitä. Kirjeyhteytemme oli katkennut joksikin aikaa kun makasin sairaalassa, mutta kun jalkani alkoivat kantaa sain käyttööni pyörätuolin ja pienen pyörätuoliin kiinnitettävän kommunikaattorin, joka oli kuin kirjoituskone minikoossa. Se tulosti kirjoitetun tekstin ohuelle nauhalle.
Kirjoitin Andrélle heti kirjeen kertoen uudesta suunnasta elämässäni ja suljin tekstinauhan kirjekuoreen. Sain pian vastauksen: André oli ihmetellyt, miksi yhteytemme oli katkennut ja oli iloinen, että saatoimme jälleen kirjoitella toisillemme.
Kun ymmärsin minkälainen ystävä minulla Andréssa oli aloin kirjoittamaan hänelle kaikenlaisista asioista. Luin hänen vanhoja kirjeitään, jotka olin kaikki säilyttänyt ja mieleeni nousi jatkuvasti uusia mielikuvia, jotka virkistivät sydäntäni. Havaitsin tunteeni levittyvän paperille tavalla, jollaista en ollut koskaan aikaisemmin kokenut.
Ajatukset kumpusivat suoraan sydämestäni ja André vastasi niihin omalla tavallaan. Ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin, että minulla oli aito keskusteluyhteys toiseen ihmiseen. Kirjoitimme kaikenlaisista asioista: sukupuolisuhteista placebo-efektiin tai Einsteinin suhteellisuusteoriaan.
En kuvitellut ymmärtäväni asioista sen enempää kuin aikaisemminkaan. Jo tunne, että pystyimme käsittelemään kaikenlaisia asioita oli mullistava.
Tunne, että sain luotua läheisemmän suhteen henkilöön, joka oli runsaan tuhannen kilometrin päässä minusta kuin yhteenkään seinänaapuriini, vahvisti itseluottamustani.
Video:
Saturday Night Fever – John Travolta – Bee Gees