Olin juuri ennen kohtalokasta uudenvuodenaattoa vuotta aikaisemmin saanut kouluni opinto-ohjelman päätökseen. Edessäni oli vain tutkinto, joka olisi sinetöinyt koulun päättymisen ja tehnyt minusta kypsän pyrkimään korkeampaan koulutukseen. Olin suorittanut tutkinnon ensimmäiset kokeet ollessani kuntoutuskeskuksessa. Keväällä 1980 suoritin tutkinnon toisen osan.
Joidenkin mielestä minun olisi pitänyt keskittyä fyysiseen kuntoutumiseen. Kun olin fyysisesti vammainen koulutuksella ei heidän mielestään ollut merkitystä, sillä mitkään paperit eivät lisänneet lihasvoimaani, eivätkä valmiuksiani toimia käytännössä.
Mielestäni ei ollut myöskään mitään takeita siitä, että keskittymällä fyysiseen kuntoutumiseen tilani olisi parantunut. Edes lääkärit eivät osanneet sanoa, miten kuntoutumiseni eteni.
He sanoivat, että vammani oli aivoveritulpan jälkitila, mutta he eivät löytäneet aivoistani mitään, mikä olisi viitannut veritulppaan. He olivat tehneet diagnoosin oireiden perusteella. Mutta jos he eivät tunteneet taudin historiaa, kuinka paljon he oikeastaan siitä tiesivät?
Mielestäni minun ei missään tapauksessa kannattanut heittää hukkaan niitä vuosia, jotka olin koulussa pakertanut, vaikka itsekin kyseenalaistin oppimieni asioiden tärkeyden. Minun täytyi ennen kaikkea pitää huoli henkisestä hyvinvoinnistani ja siinä koulutuksella oli ratkaiseva merkitys. Ajattelin, että ainoastaan tietoinen keskittyminen asioihin opetti minua jäsentämään maailmaa. Ja tosiasia oli, että huolimatta siitä, mihin koulutukseen myöhemmin pyrin minulla täytyi olla todistus valmiuksistani. Jos en huolehtinut henkisestä hyvinvoinnistani fyysinen olemukseni lakkasi pian olemasta, kuten äidilleni oli tapahtunut. Tosin äitini itsemurha ei ollut seurausta henkisestä pahoinvoinnista, mutta se on aivan toinen tarina.
Siispä valmistauduin kokeisiin kaikella tarmollani. Kokeeni sisälsivät lähinnä kieliä, sillä kielet olivat vahvuuteni. Ennen vammautumistani minulla oli visio, että minusta tulee kielenkääntäjä. Vammautumiseni vaaransi tavoitteeni, mutta sen saavuttaminen ei tuntunut kuitenkaan mahdottomalta.
Uskoin pystyväni asettamaan itselleni minkä tavoitteen tahansa ja jos asia innosti minua kylliksi pystyin tavoitteeni saavuttamaan. Minusta saattoi tulla vaikka napatanssija, jos niin halusin.
Lue myös:
Muisto äidistä