Kun vammauduin yli 30 vuotta sitten tulin tietoiseksi liikuntarajoitteestani, mutta henkisellä tasolla olin sama henkilö kuin aikaisemmin. Näin sairastumiseni samoin kuin useimmat ihmiset: negatiivisesti.
Minulle ei kuitenkaan missään vaiheessa tullut tunnetta, että olisin ollut jollakin tavalla vajaa tai epäkelpo. Tulin ensimmäisen kerran ajatelleeksi, että olin aina saanut mitä halusin.
Se ei tarkoittanut, että olisin saanut kaiken mitä osasin toivoa, vaan mikä oli merkityksellistä elämän jatkuvuuden kannalta.
Miksi siis olin sairastunut? Minä, joka en sairastanut koskaan makasin yllättäen sairaalassa hengityskoneeseen kytkettynä.
Vammautumiseni oli pitkään vedenjakaja elämässäni: oli huoleton elämä ennen vammautumista ja elämä sen jälkeen, jolloin mikään ei ollut itsestään selvää.
Vielä 20 vuotta vammautumiseni jälkeen en voinut katsoa edes ennen sairastumistani otettua kuvaani.
Eräänä päivänä kun yritin taas kerran piilottaa kuvan jonnekin, missä se vähiten minua häiritsisi, koko asenteeni (egon luoma minäkuva) tuntui järjettömältä. Enhän voinut elää niin pirstaloituneena ikäänkuin elämässäni olisi kaksi elämää. Minulla oli yksi elämä, jossa kaikki vaikutti kaikkeen.
Otin kuvan ja ripustin sen eteisen seinälle, jossa kohtasin sen joka käänteessä.
Siitä alkoi eheytyminen. Elin yhä selvemmin todeksi asian, jonka mainitsen myös tekstissäni Kaikki on täydellistä: luin 1980-luvulla amerikkalaisen lääkärin kirjoittaman kirjan, jossa hän kuvailee joidenkin ihmisten ilmiömäistä kykyä luoda fyysinen sairaus kun he haluavat ratkaista henkiset ongelmansa.
Ei ole oikeaa tai väärää tapaa toimia. Kaikki tapahtumat kätkevät vaiheisiinsa oppeja, jotka vievät elämäämme eteenpäin ja mahdollistavat kasvumme. Raamattu sanoo:
[framed_box rounded=”true” align=”center”]Kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat. Mitä voimme tästä päätellä?
Jos Jumala on meidän puolellamme, kuka voi olla meitä vastaan?
Room 8:28,31 [/framed_box]
Arjen politiikkaa
Kun olin liikuntarajoitteinen kaikki mitä tein oli terapiaa: Ompeleminen muuttui toimintaterapiaksi, kuntoilu oli fysioterapiaa, opiskelu ei ollut yksinkertaisesti opiskelua, vaan ”ammatillista kuntoutusta”.
Aluksi en pitänyt tästä luokittelusta, joka tuntui turhan tekniseltä. Vähitellen huomasin, että se oli hyvin tarkoituksenmukainen:
minusta oli tullut osa terveydenhuollon systeemejä, jossa politiikkaa tehtiin monella tasolla. Politiikka on yksinkertaisimmillaan mikä tahansa tavoitteellinen toiminta tietyn päämäärän saavuttamiseksi.
Oli luonnollista, että toimintoja kuvaamaan oli syntynyt täsmälliset ilmaukset, jotta kaikki tiesivät mistä kulloinkin puhuttiin. Siten kaikki oli helpompi jäsentää ja hahmottaa. Ilmaisut korostivat päämäärää, johon pyrittiin. Ymmärsin, että yksi menestymiseni edellytys oli, että opin (kuntoutumisen) kielen.
Se, että opin selkeästi ilmaisemaan itseäni oli ainoa keino saada ihmiset tukemaan minua tavoitteissani. En pystynyt puhumaan, mutta puhetta oli monenlaista. Kirjoittaminen minulta sujui.
Koko ihmiskunta tarvitsee rehabilitointia. Ei sen vuoksi, että meissä olisi jotakin vikaa, vaan sen vuoksi, että voimme saavuttaa täyden toimintakykymme ja sen arvon, mikä meille luonnostaan kuuluu.
Lue myös:
Kaikki on täydellistä