Viisi vuotta vammautumiseni jälkeen huomasin, että kuluneet vuodet vammaisena olivat opettaneet minulle enemmän elämästä kuin vammaa edeltäneet 19 vuotta.
Kukaan ei ollut valmistanut minua uusiin haasteisiin. Olin täysin oman neuvokkuuteni varassa. Neuvokkuus on vanhaa kunnon talonpoikaisjärkeä, tervettä järkeä. Tunneäly on pohjimmiltaan tervettä järkeä, jossa sydän asettaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin. Tämä toiminnallinen äly toimii kaikissa ihmisissä samojen periaatteiden mukaan.
Pari kolme vuotta vammautumiseni jälkeen kun minulla ei ollut vielä vakituista fysioterapiaa etsin kirjallisuutta, joka auttaisi minua ymmärtämään vammaani ja uutta olotilaani.
Äitini kuoli kun olin 10-vuotias ja elin vammautumiseni aikaan kodissa, joka oli perustettu huostaanotetuille nuorille. Kotiin oli koottu pieni kirjasto ihmisten lahjoittamista kirjoista ja tunsin löytäväni sieltä kaiken, mikä auttoi minua pääsemään lähemmäs itseäni.
Eräänä päivänä käteeni osui pieni kirjanen, joka oli ilmestynyt erään naistenlehden extra-liitteenä. Se käsitteli täydellistä rentoutumista, joka on mm. joogamestareiden suoritusten edellytys.
Kirjanen alkoi avaamaan asiaa hyvin mielenkiintoisesta näkökulmasta. Sen mukaan ihmisten tulisi oppia toimimaan ilman näköaistia. Näköaisti on siinä mielessä huono asia, että se vie huomiomme ulospäin itsestämme. Kirjasessa esitettiin yksinkertaisia harjoituksia, miten opimme pitämään huomion sisällämme.
(Kirjoitan harjoituksista yksityiskohtaisemmin tekstissä Täydellinen rentoutuminen.)
Olin tehnyt harjoituksia noin viikon tarkkaillen valppaasti harjoitusten vaikutuksia kehooni. Maatessani lattialla minulla oli välillä tunne, että kehoni keinui. Sitten tuli tunne kuin olisin painunut lattian sisään.
Minulle tuli välillä uskomaton tunne, että kaikki maailmassa kehitetty upea teknologia ei ole mitään sisälläni olevaan teknologiaan verrattuna.
Oikea ja vasen puoli kehostani tuntui 80-luvun alussa yleensä selkeästi erilaisilta, koska toinen puoli kehostani oli halvaantunut.
Eräänä iltana makasin sängyssä kyljelläni polvet vedettynä lähelle rintaa. Yht’äkkiä tunne kehoni oikealla ja vasemmalla puolella oli samanlainen.
Testatakseni tätä käännyin selälleni makaamaan ja nostin vasenta jalkaani, jota yleensä parhaassa tapauksessa sain nostettua muutaman sentin alustastaan. Nyt se nousi kevyesti 90 asteen kulmaan.
Ensimmäinen ajatus nousi mieleeni veitikkamaisena ilon tunteena:
Täällä tehdään pieniä ihmeitä!
Mutta koko tilanne tuntui aivan hullulta, pelottavaltakin. Enhän ymmärtänyt mitään siitä, mikä kaiken takana oli.
Kun puhuin asiasta siskolleni hänen katseensa sanoi minulle:
”Et kai sinä raukka ole menettämässä järkeäsikin!”
Minulla ei ollut fysioterapeuttia, enkä osannut etsiä ketään, joka olisi auttanut minua ymmärtämään, mistä oli kyse.
Kun tein myöhemmin harjoituksia tuntui kuin minulla olisi ollut perhosia vatsassa. Jokin tuntui jäytävän minua sisältäpäin. Kirjoissani sanottiin, että jo liika yrittäminen ja tietynlaisten tulosten odottaminen saattaa estää toivotunlaisten tulosten toteutumisen.
Jätin asian siihen. Vammani ei ollut minulle mikään ylitsepääsemätön ongelma.
Olin jopa hyvilläni siitä, että miehet eivät yleensä katselleet minua sillä silmällä ja saatoin keskittyä asioihin, joita pidin tärkeänä.
Kokemani antoi minulle kuitenkin varmuuden siitä, että kehossani oli kaikki kunnossa. Jotkut lääkärit olivat antaneet ymmärtää, että hermoradat olivat poikki, eikä niitä voisi korjata.
Minulle oli suuri lohtu kirjan sanat:
[framed_box bgColor=”rgba(246,241,204,1)” rounded=”true” align=”center”]Jos keho on kerran oppinut jonkin harjoituksen se pystyy sen toistamaan myöhemminkin, vaikka välillä hallinta herpaantuisi.[/framed_box]
Siitä lähtien olen uskonut, että liikuntakykyni saattaa täysin palautua.
On vain ajan kysymys, koska saan yhteyden voimiin, jotka tekevät sen mahdolliseksi.
Sain muistutuksen tästä asiasta muutama vuosi sitten kun eräs ystävä kertoi minulle puhelimessa alkaneensa harrastamaan joogaa.
Yhdessä välähdyksessä tekemäni harjoitukset, kaikki kokemani ja vammaani liittyvät ajatukset valtasivat mieleni ja minulle tuli musertava tunne, että olin pettänyt itseni. Omaksi ja ystäväni yllätykseksi purskahdin itkuun.
Olin avannut Pandoran lippaan ja pelko oli sokaissut minut.
Miten saatoin koskaan oikeasti luottaa kehenkään ihmiseen, jos en luottanut itseeni ja siihen, että minussa vaikutti jumalallinen voima, eivätkä pahat henget ja demonit.
Pelossani olin antanut vallan egolleni, joka on vain varjo siitä, mitä todellisuudessa olen. Siinä hetkessä päätin tehdä kaikkeni hypätäkseni varjoni yli.
Lue myös:
Täydellinen rentoutuminen
Kuntoutuminen
Uusi kuntoutussuunnitelma
Kehomme tietoisuuden tasot
Loistava tulevaisuus
Video:
The Boy Who Sees Without Eyes