[image source_type=”attachment_id” source_value=”3311″ align=”right” effect=”none” size=”medium” fitMobile=”true” autoHeight=”true”]
13. heinäkuuta ajattelin leikkauttaa hiukseni. Puoli tuntia ennen sovittua aikaa laitoin kengät jalkaani ja puin takin päälleni ja suuntasin kulkuni ostoskeskukseen, jossa kampaamo oli.
Aikaa minulla oli runsaasti, sillä ajomatka oli vain 5-10 minuuttia. Laitoin kuitenkin pyörätuolin nopeimman vaihteen päälle, sillä en halunnut myöhästyä. Ajomatka oli lyhyt, mutta talossa, jossa kampaamo oli, oli ulko-oven edessä porrashissi.
Kurvasin täysillä ensimmäisen kadunylityksen kohdalla ja pyörätuolini tekniikasta johtuen minulle kävi kuten usein rodeo-ratsastajille kun hevonen hyppää etujaloilleen ja takapää nousee ylös: makasin rähmälläni tantereella.
”Tästä sinua varoitettiin!” kuulin äänen sisälläni. Tunnustelin mielessäni, olivatko kaikki paikat ehjät. Vasen nilkkani tuntui kitkerältä. Kolme vahvaa miestä kerääntyi ympärilleni ja silmänräpäyksessä istuin jälleen tuolissani.
Jatkoin matkaani kampaamoon. Kun olin rakennuksen ulko-ovella, odottelin hetken henkilöä, jonka vastuulla porrashissi oli. Kun asettauduin hissiin, se nytkähti liikkeelle, nousi muutaman portaan verran ja tyssäsi siihen.
Hissi ei hievahtanut eteen eikä taaksepäin, joten ei auttanut kuin odotella korjaajaa. Siinä odotellessani loukkaantunut jalkani alkoi krampata. Ajattelin, että olisi paras mennä röntgeniin kuvauttamaan se.
Hissikorjaaja pystyi manuaalisesti laskemaan hissin alas. Suuntasin kulkuni terveyskeskukseen ja saatuani lähetteen ajoin sairaalan röntgenosastolle. Päivystyksen jonotusnumero 555 sanoi minulle, että kaikki oli kunnossa.
Röntgenkuvien mukaan jalassa ei ollut murtumia. Ilmeisesti se oli ”vain” pahasti venähtänyt. Tarvitsin kahden hoitajan apua käydessäni vessassa.
Kun olin lähdössä kotiin todellisuus iski tajuntaani täydellä voimalla: Miten ihmeessä minä tulin itse toimeen kotona kun tarvitsin kahden ihmisen apua päästäkseni vessaan?
Pähkäiltyämme tätä hoitajan kanssa hetken totesin, ettei minulla ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin tulla itse toimeen.
Palattuani kotiin mietin kylpyhuoneen ovella, miten pääsen itse siirtymään vessan pöntölle. Ratkaisu oli ilmiselvä: Peruutan pyörätuolini mahdollisimman lähelle vessanpönttöä, nostan käsinojan ylös (uudessa pyörätuolissani on ylösnostettava käsinoja) ja siirryn pöntölle. Minun ei tarvitse nousta jaloilleni ollenkaan.
Joillekin liikuntavammaisille tämä on arkipäivää, mutta omat jalkani ovat kantaneet hyvin painoni ja minulle on ollut luonnollisempaa ajaa pyörätuoli pöntön eteen, nousta seisomaan, pyörähtää ympäri ja istua pöntölle. Näin teimme myös sairaalassa.
Miksi sairaalassa tämä tavanomainen liikuntavammaisten toimintatapa ajaa pyörätuoli vessanpöntön viereen ei tullut mieleeni ?
Sairaalassa oli vammaisvessa, jonka viereen on rakennettu tila pyörätuolille. Vammaisvessa oli kuitenkin – kuten monessa muussakin paikassa – ylimääräisten tavaroiden säilytysvarasto, minkä vuoksi vessanpöntön ympäristö oli tukossa.
On surullista, etteivät edes terveydenhoitoalan ammattilaiset ota huomioon ratkaisuja, joiden olisi tarkoitus edistää eri tavalla vammautuneiden tai sairaiden ihmisten omatoimista selviytymistä.
Kaikkialla valitetaan hoitohenkilöstön vähyyttä, eikä nähdä hoidettavien ja avustettavien potentiaalia. Olisi suuri helpotus kaikille, jos ratkaisuihin, jotka helpottavat ihmisten omatoimista selviytymistä kiinnitettäisiin enemmän huomiota.
Vammaisuus on hyvin venyvä käsite. Se ei ole sidoksissa vain yksilöön. Keksittäessä ratkaisuja eri tavalla vammautuneiden ihmisten vamman kompensoimiseksi on hyvin ilmeistä, että vammaisuudesta aiheutuva haitta riippuu yksilön ulkopuolisista tekijöistä.
Päiväni alkoi hyvin kyseenalaisesti, mutta illansuussa olin hyvilläni siitä, että olin saanut tilaisuuden oppia tuntemaan uuden pyörätuolini ’syvemmät ulottuvuudet’ ja opin uuden tavan toimia. Se ei koskenut vain vessakäyntejä, vaan myös suihkussa käyntiä ja nukkumaanmenoa.
Minulle on ollut luonnollista seistä jaloillani ja kiertää ympäri, mutta viime vuosina olen miettinyt, miten voisin estää sen, että polveni joutuvat kiertoon. Näin tämän episodin universumin vastauksena kysymykseeni. Uusi toimintatapani ei pelkästään säästä polviani, se säästää myös aikaani kun minun ei tarvitse taiteilla jalkojeni varassa.
Kun puhumme vetovoiman laista ja positiivisten ja negatiivisten energioiden tasapainottamisesta tämä tapahtuma kuvaa hyvin sitä, miten itse asian näen. Asia on hyvin yksinkertainen: Vedän itse puoleeni tapahtumat ja tilanteet, jotka synnyttävät uusia oivalluksia ja auttavat minua parantamaan kokonaistilannettani.
Negatiivisia asioita ei pitäisi missään tapauksessa suoralta kädeltä tyrmätä, sillä yleensä opimme niistä eniten. Meidän pitäisi nöyrästi katsoa tapahtumiin ja yrittää nähdä ohjaus ja opetukset, mitkä niihin sisältyvät.
Kaiken jännittävän ja houkuttelevan pyörityksessä meidän tulisi muistaa, että loppujen lopuksi tärkeintä on se, mitä tarvitsemme, ei se, mitä haluamme. Tämän muistaessamme aloitamme vuoropuhelun universumin kanssa.