Eilen, kun perheet kokoontuivat koteihinsa viettämään äitienpäivää minulla oli pakottava tarve kirjoittaa asiasta, joka on ahdistanut minua melkein 20 vuoden ajan. Se koskee sisareni ja hänen ex-avomiehensä välistä huoltajuuskiistaa. Heillä on kaksi poikaa, jotka olivat vuosituhannen alussa vajaan 10-vuoden ikäisiä. Heidän molemmilla vanhemmillaan oli valtava ego ja he tuntuivat olevan täysin kykenemättömiä rakentavaan yhteistyöhön keskenään. Kun asioita puitiin käräjäoikeudessa, ehdotettiin jopa sellaista mahdollisuutta, että minä olisin alkanut välittäjäksi asiassa.
Olin pari vuotta aikaisemmin saanut opintoni päätökseen ja minulla oli niin paljon suunnitelmia tulevaisuuteni varalle, että tyrmäsin ehdotuksen suoralta kädeltä. Lisäksi jo ajatus siitä, että olisin joutunut kahden riitelevän vanhemman tulilinjalle, minkä vuoksi en varmasti saisi kuin kuraa niskaani, tuntui hyvin vastenmieliseltä. Nyt minusta kuitenkin tuntuu siltä, että jos minulla olisi 20 vuotta sitten ollut yhtä vankka itsetunto kuin nykyisin ja olisin käyttänyt tervettä järkeä, olisin oikopäätä ottanut asiat haltuuni.
Parhaassa tapauksessa olisin voinut tarjota pojille tasapainoisen kodin, jossa ei leimata ketään mielenvikaiseksi sen perusteella, että hän ajattelee asioista eri tavalla ja itseltä puuttuu kyky saada yhteydet toimimaan. Poikien isä sai pojat karsastamaan omaa äitiään ja minulle, kuten muillekin äidinpuoleisille sukulaisille ja ystäville pojat ovat jääneet vieraiksi.
Onneksi meillä ei ole koskaan liian myöhäistä saada antoisaa lapsuutta/nuoruutta. Ratkaisevaahan ei ole se, mitä tapahtuu, vaan se, miten asennoidumme ja suhtaudumme siihen, mitä tapahtuu. Eikä tämä koske vain reaaliaikaisia tapahtumia vaan myös sitä, mitä on tapahtunut menneisyydessä. Onhan asia niinkin, että lapset/nuoret, joilla on mitä parhaimmat lähtökohdat omassa perheessään, eivät näe omaa onneaan ja pilaavat tulevaisuutensa omilla asenteillaan ja valinnoillaan. Paras siis olla kiitollinen siitä, mitä itsellä on ja katsoa, miten asioita voi parantaa.