Minulla on ollut uskontoihin hyvin skeptinen asenne, koska ne mystifioivat tarpeettomasti asioita. Valtionkirkkomme opettaa, että Jumala on luonut kaiken itsensä ulkopuolelle, eikä ihmisellä itsellään ole valmiuksia nousta suosta, johon on hukkumassa. Sen vuoksi jokaisen pitäisi löytää tiensä kirkkoon hengellisten johtajien yhteyteen ja Raamatun äärelle.
Kun itse tulin niinsanotusti uskoon 1980-luvun alussa luin Raamatun läpi yhden kuukauden aikana kannesta kanteen. Sen jälkeen en ole tuntenut tarvetta käydä kirkossa. Uskonnoista olen ollut kiinnostunut vain selvittääkseni itselleni, miten ihmisten ajatusmallit eroavat toisistaan. Vaikka artikkeleissani siteeraan Raamatun sanoja, en pidä itseäni uskonnollisena ihmisenä.
Toisinaan kun ajattelen jotakin asiaa, mielessäni välähtää, että Jeesuskin puhui tästä asiasta. Koska Google löytää asiat pelkällä hakusanalla, ei ole vaikea jäljittää kohtaa Raamatussa, johon ajatukseni liittyy.
En ole tarvinnut hengellisiä johtajia, sillä ajatukset kumpuavat sydämestäni. Ainoa hengellinen johtajani on tietoisuus siitä, että olen kaikkeuden osa ja tehtäväni on toimia rakentavasti muiden kanssa. Sen tajuamiseen riittää puhtaasti terve järki.
1980-luvulla luin Erasmus Rotterdamilaisen (1466–1536) kirjan Tyhmyyden ylistys. En ymmärtänyt kirjan sisällöstä ja yksityiskohdista juuri mitään. Miksi kirjoittaja oli valinnut asiat, joista oli kirjoittanut, mitä hän halusi sanoa? Vaikka en asioita egotietoisuuden tasolla ymmärtänytkään minulle jäi kuitenkin mielikuva, että kirjailija teki pilkkaa ihmisistä, jotka ”viisaudessaan” kompastuvat omaan näppäryyteensä ja tekevät itsensä onnettomiksi. Papit ja munkit kirja leimaa narreiksi, joiden hullunkurisuudella ei ole määrää. Oman osansa saa jopa paavi, joka on Erasmuksen mielestä ihmiskunnan onnettomimman viran (lue: teatterin) haltija.
Onnellisimpia ovat ihmiset, jotka eivät järkeile asioita aivoillaan, vaan toimivat teeskentelemättä sydämensä ohjauksessa elämän iloista nauttien. Siihen ei tarvitse kuin rehellistä maalaisjärkeä.
Erasmuksen tarkoitus oli tehdä ilotteleva ja leikillinen kirjanen vakavista aiheista. Itse hän sai nuorena luostarikoulutuksen, vannoi munkin valan ja kuului pappisluokkaan. Hän ei kuitenkaan koskaan toiminut pappina. Hänen satiiriset kirjoituksensa arvostelivat kirkon ja yhteiskunnan hullutuksia ja korruptoituneita käytäntöjä, mutta hän teki aina selväksi, ettei hän hyökännyt kirkon laitoksia vastaan sinällään eikä hänellä ollut mitään kirkonmiehiä vastaan. Erasmus ei koskaan kyseenalaistanut esim. paavin auktoriteettia.
Hänen mielestään kirkon suurin synti oli kaavamaisuus, joka kulki perintönä ilman ymmärrystä Jeesuksen opetuksista. Tämä tukahdutti hengen toiminnan. Toimillaan hän pyrki vapauttamaan käytännöt keskiaikaisten perinteiden kankeudesta ja kaavamaisuudesta.
Tyhmyyden ylistys on yksi läntisen kirjallisuuden vaikuttavimmista teoksista ja yksi uskonpuhdistuksen alkuunpanijoista keskiajalla. Mielestäni kysymys ei ole niinkään tyhmyyden kuin yksinkertaisuuden ylistyksestä. Kirjan lopussa Erasmus korostaa yksinkertaisia kristillisiä hyveitä.
Aiheensa puolesta tämä sopii mitä parhaiten tähän päivään kun maailmassa käydään äärimmäistä henkien taistoa, jossa keskiaikainen ja nykyajan rationaalinen ja humaani mielenlaatu törmäävät yhteen.
Sivistyneenä itseään pitävät ihmiset pitävät nykyään velvollisuutenaan suvaita suvaitsemattomuutta. Tuntuu, että suvaitsevaisuudesta on tullut extreme-laji: Mitä erilaisempaa ja käsittämättömämpää jokin on, sitä enemmän sitä on suvaittava, koska suvaitsevaisuus on poliittinen agenda.
Julkisen sanan neuvoston (JSN) puheenjohtaja Elina Grundström esittää uutisissa vakavissaan käsityksensä, että vaihtoehtoinen media ja kansan riveistä nousseet nykymeininkiä kritisoivat uutissivustot ovat sananvapautta uhkaavia ”feikkisivustoja”, jotka ovat ”oikean” journalismin uhka. Oikea, aito journalismi on hänen mielestään faktatarkistettua ja lähdekriittistä (lue: sensuroitua), joka pyrkii esittämään (virallisen) totuuden sellaisena kuin se on. Mieleeni nousee ajatus:
[framed_box width=”” minheight=”” rounded=”true”]“Suvaitsevaisuus on rappioituvan yhteiskunnan viimeinen hyve.” (Aristoteles)[/framed_box]
Herää kysymys, mikä on se ’faktatarkistettu’, yksittäinen tiedon lähde, johon jokainen voi ehdottomasti luottaa? Vaikka tieto onkin faktatarkistettua, se on kuitenkin subjektiivista tietoa. Edes 10 tarkastajaa ei tee tiedosta objektiivista.
Yksittäiset toimittajat kertovat omasta subjektiivisesta kokemuksestaan kirjoittaessaan uutisia. Tässä suhteessa he eivät poikkea millään tavalla muista ihmisistä, jotka kirjoittavat kokemuksistaan. Yksittäisten kansalaisten velvollisuus on tutkia itse tieto, jota heille syötetään. Kun tieto läpäisee kansan siivilän sitä voidaan pitää objektiivisena tietona.
On surkuhupaisaa, että kapitalistiset maat, jotka suuna päänä arvostelevat kommunististen maiden sananvapauden rajoittamista, ovat itse tarttumassa samoihin keinoihin. Herää kysymys, onko näissä järjestelmissä lopulta mitään eroa? Molemmissa eliitti pyrkii heikompien alistamiseen.
Lue myös:
Tiedon lähteellä
Wikipedia: Erasmus Rotterdamilainen, Desiderius Erasmus
Wikipedia: Tyhmyyden ylistys
Magneettimedia: HS ja Julkisen sanan neuvosto tyytymättömiä suomalaisten media-asenteisiin
Jussi Halla-aho: Suvaitsevuuden umpikuja
Nina Castén: Miksi suvaitsevaisuuspolitiikka on ongelma?
Videot:
Pat Condell: A society of cowards
Ann Barnhardt: About ”being nice”
Sananvapauden pahimmat uhkat (JSN, Elina Grundström)