[divider_line]
Juuri ilmestynyt kirja väittää, että Angela Merkel halusi syksyllä 2015 sulkea rajat myös turvapaikanhakijoilta.
Welt lehden toimittaja Robin Alexander kirjoittaa Angela Merkelin maahanmuuttopolitiikkaa käsittelevässä kirjassaan (”Die Getriebenen – Merkels Flüchtlingspolitik. Report aus dem Inneren der Macht“), että syyskuun 12. päivä 2015 Saksan korkein poliittinen johto piti puhelinkokouksen, jossa päätettiin ottaa käyttöön rajatarkastukset. Ilman asianmukaisia matkustusasiakirjoja maahan yrittävät oli tarkoitus pikakäännyttää rajalta myös siinä tapauksessa, että he hakivat turvapaikkaa.
Päätös kuitenkin kuivui kokoon kun sen käytännön toimeenpano nostatti juridisia kysymyksiä. Saksan sisäministeri Thomas de Maizière halusi liittokansleri Merkeliltä lisäohjeita, mutta tämä ei halunnut ottaa vastuuta rajojen sulkemisen toimeenpanosta, vaan sanoi, että päätöksen laillisuuden selvittäminen on tuomioistuinten tehtävä.
Merkel oli myös huolissaan siitä, että poliisin ja armeijan käyttäminen rajojen turvaamiseksi saattaisi synnyttää kuvamateriaalia, jota hänen olisi vaikea perustella.
Robin Alexanderin mielestä hallitsemattoman maahanmuuton suitsiminen ei siten johtunut poliittisen tahdon puutteesta, kuten on arveltu. Päätös oli jo tehty, mutta ratkaisevalla hetkellä ei löytynyt yhtäkään poliitikkoa, jolla olisi ollut halua kantaa vastuu tehdystä päätöksestä.
Poliittisen tahdon puuttuminen
On hupaisaa lukea Robin Alexanderin aivopierun saamaa palautetta keskustelupalstoilla. Kansa opastaa poliittista johtoa tunnistamaan tosiasian, että poliittinen tahtotila edellyttää vastuun ottamista tehdyistä päätöksistä. Joku riemuitsee: ”Uutiskynnys ylitetty! Merkel ryhtyi lähestulkoon tekemään jotakin.” Toinen pitää Robin Alexanderin ’paljastusta’ selvänä merkkinä vaalien lähestymisestä ja siitä, kuinka tyhmänä poliittiset päättäjät pitävät vaalikarjaa. Vaalien lähestyessä ilmestyy monen monituista tarinaa, joilla yritetään siloitella omia epäonnistumisia.
Itselleni on syntynyt mielikuva, että Angela Merkel on puolustanut hyvin kiihkeästi omaa avointen ovien politiikkaa ja islamisaatiota. Havaintojeni perusteella on kaukaa haettua puhua rajojen sulkemisesta. Korkeintaan se kertoo kuinka hajallaan Saksan poliittinen johto on maahanmuuttoa ajatellen.
Vastuun välttäminen
Robin Alexanderin kirja yrittää maalata kuvaa, että Angela Merkel halusi välttää itsevaltaisia otteita kun hän antoi rajojen sulkemisen laillisuuden tuomioistuinten selvitettäväksi. Huoli päätöksen laillisuudesta pyyhittiin kuitenkin pois 3.11.2015, kun Saksan sisä- ja oikeusministeriö antoivat selonteon, ettei rajojen sulkemiselle ole juridista estettä. Tästä huolimatta Angela Merkel jatkoi avointen ovien politiikkaansa ja yritti taivutella kansaa puolelleen esittämällä sen ainoana toimintamallina ja ihmisten moraalisena velvoitteena. Omalle agendalleen uskollisena hän, kuten hänen kannattajansakin leimaa kaikki vastapuolen edustajat rasisteiksi, fasisteiksi ja erilaisuutta pelkääviksi junteiksi.
Ehkä Angela Merkel halusi rajojen sulkemisen suhteen välttää itsevaltaisia otteita, mutta tosiasia on, että hän toimi täysin itsevaltaisesti avaamalla rajat sepposen selälleen. Tässä suhteessa häntä ei huolettanut toimien laillisuus pätkääkään, vaikka hän toimi kaikkia järjestäytyneen yhteiskunnan perussääntöjä vastaan.
Angela Merkel oli huolissaan mahdollisesta rajojen sulkemisen seurauksena syntyvästä epäsuotuisasta kuvamateriaalista. Tällaista kuvamateriaalia meillä on Itä-Euroopan maista, mutta minulle ja monelle muulle sen vaikutus on pelkästään myönteinen. Itse ’suvaitsevassa’ Euroopassa joudumme sulattamaan kuvamateriaalia, jossa islamistit esittelevät polleina vihollisiltaan eli vääräuskoisilta katkomiaan päitä. Tai kuvia kaupunkilähiöiden sodasta ja hävityksestä. Toisaalla näemme rekkojen ’hyötykäyttöä’ länsimaisen hapatuksen nujertamiseksi, tai paperittomien kunniakansalaisten marinaa ruo’an kelvottomuudesta, asuntojen huonoudesta ja internetyhteyden hitaudesta. Ei tietenkään pidä unohtaa kuvia raiskatuista naisista, pojista, tytöistä ja vanhuksista tai tapetuista hyväuskoisista hölmöistä, jotka kuvittelevat, että autettavat kiittävät saamastaan avusta hengen hedelmin. Kaikki yhtä käsittämätöntä kuin ’kunniamurhat’ tai tyttöjen sukuelinten silpominen, joiden tarkoituksena on pönkittää omaa kuvitteellista statusta, mutta jotka objektiivisessa tarkastelussa vievät harjoittajiltaan senkin kunnian, jonka he kuvittelevat itsellään olevan.
Mitä selvemmäksi kansalaisille käy poliittisten johtajien päätösten vahingollisuus, sitä voimakkaammin he niitä vastustavat. Mutta tämä ei suinkaan saa päättäjiämme muuttamaan poliittisia linjauksiaan. Nyt yhteiskunnan suurin uhka on heidän mielestään oikeistopopulismin nousu, siis heidän harjoittamansa politiikan arvostelu. Itsensä ’vastuullisiksi’ ihmisiksi luokittelevat poliitikot ja viranomaiset tuomitsevat kantaväestön mielenilmaukset vihapuheena, ja turvapaikanhakijoiden länsimaiden kansalaisia ja länsimaista hapatusta kohtaan suuntaama uho ja tuhovimma on normaalia sananvapautta. Nettipoliisi sulkee suosittuja mielipideblogeja vihapuheeseen vedoten samaan aikaan kuin Koraania siteeraavat, länsimaiden tuhoa ja hävitystä manaavat islamistien sivustot saavat jatkaa vihanlietsomistaan ihmisoikeuksien varjolla.
Oikeistopopulismi
Poliittisesti korrektit, ’hyvät’ ihmiset, jotka tuntuvat olevan täysin tuuliajolla, eivät varmasti edes ymmärrä kuinka vahingollista selkärangaton soutaminen ja huopaaminen yhteiskunnalle on. Pikaisia päätöksiä vaativien kriisitilanteiden näkökulmasta on huono asia, että hallitus on toimintakyvytön. Mitä toimintakyvyttömämpi hallitus, sitä varmempaa on oikeistopopulismin nousu, mikä on mielestäni hyvä asia. En tarkoita sitä oikeistopopulismia, jota poliitikot ja media ovat värittäneet antaakseen itsestään hyvän vaikutelman. Tarkoitan populismia sen alkuperäisessä merkityksessä.
Populismi on kaikessa yksinkertaisuudessaan kansan valtaa. Se on suoraa demokratiaa, jonka tarkoitus on edustaa tavallisen kansalaisen tarpeita ja toiveita. Siten kaikkien poliitikkojen, jotka sanovat ajavansa tavallisen kansalaisen asiaa, pitäisi suhtautua myönteisesti populismiin. Kuitenkin populismia syytetään siitä, että se perustuu suosion tavoitteluun helposti omaksuttavien, usein tunneperäisten ja asioita yksinkertaistavien tunnusten avulla. Niiden tavoitteena on löytää yksinkertaisia ratkaisuja monitasoisiin ongelmiin, joita kansanedustajien mielestä tavallisen kansan on mahdoton ymmärtää.
Useat kriisit ovat kuitenkin osoittaneet, ettei edes poliittinen johto ymmärrä asioita, joista se päättää. Jos ymmärtäisi se osaisi ottaa vastuun tekemistään päätöksistä. Se pyrkisi vähintään turvaamaan järjestyneen yhteiskunnan toimintaedellytykset ja yhteiskuntamuodon. Kuitenkin tilanne monissa länsimaisissa demokratioissa muistuttaa anarkiaa.
Populismi ja fasismi
Fasismin käsitettä on väritetty aikojen saatossa yhtä kiihkeästi kuin oikeistopopulismin ja oikeistoradikaalin käsitettä. Oikeistoradikaaleihin ja -populisteihin liitetään myös fasismi, mutta ihmisillä on häilyvä käsitys, mitä näiden sanojen takana on. Moni varmasti ihmettelee, mitä fasistista on kansanvallassa tai vahvoissa kansallisvaltioissa.
Fasismiin on liitetty ominaisuuksia, kuten kommunismin, liberalismin, konservatismin ja demokratian vastaisuus. Se korostaa voimakasta johtajuutta, puoluevaltaa ja totalitarismia. Fasismin käsite on yhä vielä voimakkaasti sidoksissa toisen maailmansodan aikana syntyneisiin mielikuviin ja käsityksiin. Maailma on sen jälkeen muuttunut oleellisesti ja mielestäni myös mielikuvamme ja ajatusmaailmamme vaatii päivitystä.
Fasismin alkuperä
Wikipedia kertoo, että sana fasismi tulee antiikin Roomasta: korkeiden henkilöiden henkivartijat eli liktorit kantoivat mukanaan vitsakimppuja (lat. fasces), joiden keskellä oli kirves. 1800-luvun lopulla italialaiset sosialistit perustivat toimintaryhmiä (fasci), joille otettiin vitsakimpusta nimitys symboloimaan työväen yhtenäisyyden voimaa, tukea ja järjestäytymistä. Liikkeen aktiiveihin kuulunut Benito Mussolini vei sanan mukanaan perustaessaan ensimmäisen maailmansodan aikana oman puolueen ja ideologian.
Wikipedia jatkaa, että fasistit tavoittelivat totalitaristista, valtion kontrolloimaa ja puolueen johtamaa valtiota, missä varsinaisesti onnistui vain Hitler. On kuitenkin otettava huomioon, että kaikki kansanliikkeet, myös fasismi nousevat ratkaisemaan tiettyjä yhteiskunnallisia ongelmia. On mieletöntä määritellä sanoja pelkästään niiden eri tilanteissa ja asiayhteyksissä saamien merkityssisältöjen perusteella ottamatta huomioon eri tilanteiden syy – seuraus suhteita, joissa käsitteitä sovelletaan tai eri toimijoiden motiiveita sanojen käytölle. Hitler kirjoittaa kirjassaan ”Taisteluni”, että ”historian lukeminen merkitsee sitä, että koetetaan etsiä ja löytää ne voimat, jotka syinä ja aiheina johtavat niihin vaikutuksiin, jotka sitten näemme silmiemme edessä historiallisina tapahtumina.”
Kielitieteilijät ovat hyvin tietoisia siitä, että sanat ovat aseita, etenkin poliittisessa käytössä. Ne ovat usein yhtä tehokkaita kuin aseet, joilla ihmiset tappavat toisiaan. Siinä missä rehelliset bisnesmiehet keskittyvät omien vahvuuksiensa korostamiseen, poliitikon menestyksen edellytys on vastustajia vahingoittavien tai omaa valta-asemaa pönkittävien iskulauseiden ja selitysten keksiminen. Tässä mielessä kaikki poliitikot ovat fasisteja, sillä heidän perimmäinen tavoitteensa on johtajuus, puoluevalta ja oman ideologian istuttaminen koko kansaan (vrt. totalitarismi) valtiorajoista piittaamatta.
Hitlerin ”fasistinen” kansallisvaltio
Hitlerin kansallissosialistinen puolue nousi Saksassa valtaan ensimmäisen maailmansodan jälkeen nostamaan maan alennustilasta, johon se oli joutunut maalle epäedullisen Versailles’n rauhansopimuksen ja toimintakyvyttömän hallituksen päätösten seurauksena. Hitlerin lukemattomat puheet ja haastattelut antavat ymmärtää, että hänen liikkeellepaneva voimansa oli kansakunnan etu. Se, että hän ei uskonut demokratiaan, siis kansanvaltaan, silloisessa yhteiskunnassa jossa hän eli, ei tee hänestä fasistia. Pikemminkin se saa ajattelemaan, että hän näki itsensä kansan edustajana.
Kirjassaan ”Taisteluni” hän kuvaa kuinka hän 15-vuotiaana vanhempiensa kuoleman jälkeen joutui jättämään porvarillisen kotinsa. Siitä lähtien hän joutui itse ansaitsemaan oman toimeentulonsa Wienissä, joka jo hänen eläessään oli miljoonakaupunki. Tästä syystä alempien kansankerrosten epätoivoinen tilanne tuli hänelle tutuksi hyvin varhain. Hän piti koettelemuksiaan elämän kouluna ja kiitti Kaitselmusta siitä, että oli joutunut henkilökohtaisesti kokemaan kaiken kantapään kautta, toisin kuin useimmat päättävissä asemissa olevat henkilöt, jotka katsoivat asioita ylhäältä alaspäin vailla käytännön ymmärrystä asioihin.
Hitler ei osannut sanoa, kumpi hänen mieltään eniten kauhisti: hänen silloisten toveriensa taloudellinen kurjuus, vai heidän henkisen kulttuurinsa alennustila, josta johtui heidän sielullinen ja siveellinen karkeutensa ja raakuutensa. Joka tapauksessa hän vakuuttui hyvin varhain olemassaolonsa taistelun aikana, että yhteiskunnallisen työn pitää keskittyä poistamaan sellaiset talous- ja kulttuurielämän periaatteelliset puutteet, jotka pakosta vievät tai jotka ainakin voivat johtaa yksilöiden huononemiseen ja rappeutumiseen.
Hänen vakaumuksensa mukaan oli kaksi keinoa parantaa yhteiskunnan oloja: Yhtäältä siihen johti syvä yhteiskunnallinen vastuuntunto parempien perusteiden luomiseksi kehitykselle, ja toisaalta peräänantamaton lujuus yhteiskuntaa rapauttavien tekijöiden poistamisessa.
Hänen periaatteellinen vastustuksensa sosiaalidemokratiaa ja ammattiyhdistysliikettä kohtaan johtui siitä, että ne ylläpitivät jatkuvaa luokkataistelua. Vaikka niiden toiminnan keskiössä oli tavallisen työväestön olojen parantaminen, ne agitoivat työntekijät työnantajia vastaan. Hitlerin mielessä kaikki olivat samalla puolella ja heidän tavoitteensa oli talouskasvu. Työnantajan etu oli motivoituneet, täysissä sielun ja ruumiin voimissa olevat työntekijät. Työntekijän etu oli motivoiva, uutta luova ja innostava työnantaja ja työympäristö, jolla oli käytössään parhaimmat resurssit projektien läpiviemiseksi.
Kansallissosialismin ihanteena ovat yhtenäiset, eheät kansanyhteisöt, joissa kaikki puhaltavat yhteen hiileen. Valtion tehtävänä on luoda sellaiset yhteiskunnalliset rakenteet ja palvelut, joka tekee yhteistyön mahdolliseksi niin, että siitä hyötyivät kaikki. Että ylipäätään voidaan puhua yhteisestä hyvästä.
Sairauden tunnistaminen parantumisen edellytys
Kun luen Hitlerin ”Taisteluni”-teosta tuntuu välillä kuin hän puhuisi tästä päivästä. Yhteiskunnallinen tilanne on ensimmäisen maailmansodan jälkeen ollut Saksassa hyvin samanlainen kuin tänä päivänä, ellei ota huomioon tämän päivän teknistä kehitystä. Ensimmäisen maailmansodan jälkeinen yhteiskunnallinen katastrofi oli suunnaton tragedia, mutta Hitler ei pitänyt hävittyä sotaa edes varsinaisesti ongelmien syynä. Tästä hän kertoo kirjansa 10 luvussa ”Sortumisen syyt”.
On helppo ajatella, että ongelmat johtuivat hävitystä sodasta ja talouden romahtamisesta, sillä jokainen tunsi tilanteen konkreettisesti arkipäivässään. Kuitenkin nämä olivat Hitlerin mielestä seurauksia pitempiaikaisesta ihmisten ja yhteiskunnan rappiotilasta.
Pahimpia rappeutumisilmiöitä sotaa edeltävässä Saksassa hänen mielestään oli puolinaisuus kaikessa ja kaikissa, mikä johtui hänen mielestään ihmisten epävarmuudesta ja silkasta pelkuruudesta. Kasvatus oli erittäin yksipuolisesti suunniteltu puhtaan tiedon omaksumiseen, vähemmässä määrin käytännön osaamiseen. Vielä vähemmän pantiin arvoa yksilöiden luonteen kehitykseen tai vastuuntunnon sekä tahdon ja päättäväisyyden kehittämiseen.
Tällaisen kasvatuksen tuloksena ei synny voimakkaita miehiä, vaan pikemminkin helposti manipuloitavissa olevia, mukautuvaisia ja selkärangattomia kaikentietäjiä, jotka vesittävät omat päätöksensä ja ovat valmiita myymään oman maansa, kun eivät tunne päätöstensä laillisia perusteita. Koska he eivät osaa arvioida asioita kokonaisuutena, he jättävät asiat puolitiehen, eivätkä tee sitä, mikä olisi terveen järjen mukaista.
Hitler ei säästele sanojaan kuvatessaan kansan keskuuteen levinnyttä mädännäisyyttä, jota useat ihmiset eivät kyenneet tai edes halunneet nähdä. Kansan moraalinen rappio oli hänen mielestään kuitenkin seurausta siitä, että rahalle oli annettu yhteiskunnassa niin suuri arvo, että se oli anastanut kansakunnan elämän hallintaansa ja valvontaansa. Ihmiset uskoivat vakavissaan, että raha pyörittää maailmaa ja että kansakuntien ja valtioiden olisi kiitettävä pystyssä pysymisestään taloutta eikä ikuisia henkisiä arvoja, jotka muodostavat henkisen selkärankamme.
Hitlerin mielestä oli kuitenkin hyvä, että romahdus tuli niin äkillisesti ja yllättäen, sillä se ravisteli jokaisen hereille. Ihmisten oli nähtävä oma tilansa ja yhteiskunnan rappio, ennen kuin paranemisprosessi saattoi alkaa. Hitlerillä oli selkeä visio siitä, miten hän saa kansakunnan uuteen loistoon ja onnistui myös saamaan kansan puolelleen toteuttamaan yhteisiä tavoitteita.
Vahvuus heikkoudessa
Sanotaan, että ”missä ihminen on heikko, siellä Jumala on vahva”. Mitä enemmän luovumme Luciferin hallitseman egomme vaikutuksesta, sitä voimakkaammin Jumala voi toimia kauttamme.
Meidän pitäisi uskaltaa kyseenalaistaa kaikki, mitä luulemme tietävämme. Ego-uskomukset ovat illuusio, joka johtaa meidät harhaan. Siksi meidän on heikennettävä egomme vaikutusta ja luotava yhteys sydämemme intuitiiviseen mieleen.
Lue myös:
Ihmisten on aika ottaa vastuu teoistaan
Tunne vastustajasi
On aika rehabilitoida ihmiskunta I
On aika rehabilitoida ihmiskunta II
Adolf Hitler: Taisteluni
Adolf Hitler: Mein Kampf (English)
Adolf Hitler: Mein Kampf (German)
Video:
Beyond Science: Mysterious Giant Swastika Crop Circle Appears in British Countryside
Lauren Southern: Why We’ll Forget About London
Pat Condell: Hello Angry Losers