Joulun alla ajelin eräänä päivänä aamuhämärässä asuinalueemme läpi kun huomioni kiinnittyi pitkään jonoon ihmisiä. ”Johan nyt on markkinat!” Olin suunnattoman hämmästynyt.
Tiesin, että ostoskeskuksessa on paikka, josta varattomat ihmiset voivat hakea ruoka-apua ja olin nähnyt usein ihmisten jonottavan sinne, mutta ne jonot eivät olleet mitään siihen verrattuna, mitä nyt näin.
Voimme tietysti olla kiitollisia siitä, että varattomat ihmiset voivat nyt jonottaa saadakseen ruoka-apua. Minun lapsuudessani köyhimmät – joihin itsekin kuuluin – kilpailivat parhaimmista paloista rottien kanssa kaatopaikalla. Länsimaissa tämä on tehty mahdottomaksi kun kaatopaikat on suljettu, mutta käytäntö on yhä voimassa useissa kehitysmaissa. Länsimaissa monet tonkivat jäteastioita ennen kuin jätteet päätyvät suljetuille kaatopaikoille.
Jotkut ovat sitä mieltä, että suomalaisilla ei ole oikeasta köyhyydestä hajuakaan. En kuitenkaan usko, että köyhät ovat keskuudestamme hävinneet, vaikka ihmisten ei enää tarvitse kilpailla rottien kanssa kaatopaikoilla, vaan he voivat seistä siistissä jonossa ruoka-apua saadakseen.
Kun katselin leipäjonoa näin sieluni silmin jokaisen jonottajan ja heidän läheisensä byrokratian liekanarussa. Miten yhteiskunnalla on varaa tällaiseen energian ja resurssien tuhlaamiseen? Tehokkuuden ja vapauden termein ajattelevat ihmiset pitävät kannattavampana sitä, että suurin osa kansaa orjuutetaan pitämään yllä talouden systeemejä sen sijaan, että heille tarjottaisiin todellisia vaihtoehtoja toteuttaa parhaimpia tavoitteitaan. Tämä paradoksi on vaivannut minua koko vuodenvaihteen.
Ennen joulua julkaistiin tutkimus, jonka mukaan 25 % maamme vauraimmasta väestöstä on sitä mieltä, että köyhyys on itseaiheutettua ja se on osoitus henkisestä köyhyydestä. Minun korvaani tämä kuulostaa siltä, että on omaa laiskuuttani ja saamattomuuttani, että vielä 37 vuoden jälkeen minulla on liikuntavamma ja istun pyörätuolissa, vaikka vammani ei ole mikään pysyvä tila, vaan fyysistä kuntoani olisi ollut mahdollisuus parantaa huomattavasti.
Tämän asian pohtiminen on saanut aikaan täydellisen muutoksen omassa ajattelussani, sillä viime syksynä kirjoitin e-kirjassani (Kriisistä kukoistukseen): ”Kun jokainen ottaa kohtalonsa omiin käsiinsä, toisin sanoen kuuntelee sisäistä ääntään ja antaa sen johdattaa itseään nousemme kaikki kuin Feeniks-lintu tuhkasta ja voimme suunnata kulkumme kohti uusia horisontteja.”
Tämä on teoriaa. Käytännössä elämme fyysisesti rajoittuneessa maailmassa. On yhdentekevää kuinka positiivisesti asioihin suhtaudumme tai kuinka tunnollisesti yritämme tilannettamme parantaa jos meillä ei ole todellisia mahdollisuuksia toimia sisäisen äänemme mukaan, vapautua reaalimaailman kahleista ja suunnata kulkumme kohti parhaimpia päämääriämme.
Olen blogiartikkeleissani korostanut, että minulle on vammautumiseni alusta lähtien ollut tärkeämpää henkinen kasvu kuin fyysinen kuntoutuminen. Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus.
Kun olin kaksi vuotta vammautumiseni jälkeen kuntoutuskeskuksessa tein jumpparini kanssa kävelyharjoituksia. Kävelin ilman minkäänlaista tukea tai apuvälinettä. Jumpparini kulki vieressäni ja laski tahtia: ”Yksi, kaksi, yksi, kaksi, yksi, kaksi…”
Minusta tuntui, että kehoni alkoi päästä entiseen tahtiinsa ja kävely tuntui yhä helpommalta. Kaikki, jotka tilannetta seurasivat kehoittivat minua jatkamaan kuntoutusjaksoa niin kauan kuin suinkin voin, ja itsekin olin sitä mieltä, että hyvin alkaneita harjoituksia ei kannattanut missään tapauksessa keskeyttää.
Lääkärit olivat kuitenkin toista mieltä. He tekivät pelkkien kuulopuheiden perusteella päätöksen, että kuntoutusjaksoa ei jatketa. Edistys ei heidän mielestään näkynyt niin hyvin, että sillä voisi sanoa olevan merkitystä. En päässyt edes puhumaan asiasta heidän kanssaan.
Minusta tuntui kuin minut olisi tuomittu syyttömänä vankilaan. Koko oikeusvaltion käsite näyttäytyi minulle lähinnä surkuhupaisana.
Tämän episodin seurauksena päätin, että keskityn asioihin, jotka paransivat kokonaistilannettani, vaikka joku mielivaltaisesti saattoi vetää maton altani. Se tarkoitti keskittymistä henkiseen kasvuun, jossa pystyin toimimaan täysin itsenäisesti. Fyysisen kuntoutuksen kannalta on kuin olisin yrittänyt hoitaa vakavaa ihosairautta alkoholilla. Vaikutus on ollut lähinnä kosmeettinen ja parhaimmassa tapauksessa olen voinut unohtaa vammani kokonaan.
Kun ajattelen kaikkea sitä turhautuneisuutta, mitä fyysinen kuntoutumiseni on 37 vuoden aikana aiheuttanut kaiken taustalla on yksinkertainen tosiasia, että minulla ei ole ollut rahaa ja resursseja kuntouttaa itseäni tehokkaasti.
Kaikki kiteytyy tämän päivän tilanteessani: markkinoille on tullut laite, joka käytännössä nostaisi minut jaloilleni, mikä parantaisi tilannettani huomattavasti. Terveydenhuollon viranomaisille tuntuu kuitenkin olevan ylitsepääsemätön ongelma tehdä päätöksiä asiassa. Koska laitteella ei ole maahantuojaa ja pyörätuoli on helpompi hankkia minun pitäisi jatkossakin istua pyörätuolissa.
En ymmärrä johtavan eliitin logiikkaa, minkä mukaan talouskasvu on hyvinvoinnin lähde. Rikkaat ihmiset imartelevat itseään ajatuksella, että he ovat ihan itse ansainneet kaiken vaurautensa, joten on itsestään selvää, että heidän tulonsa on satoja tai tuhansia kertoja suuremmat kuin tavallisen tallukan tulot. Tosiasia kuitenkin on, että moni ihminen, joka on syntynyt kultalusikka suussa olisi tänä päivänä paljon vauraampi, jos hän olisi jäänyt sänkyynsä makaamaan, sylkien kattoon.
Talouselämän rakenteiden vuoksi suurin osa ihmiskunnasta käy loputonta Sisyfoksen kamppailua. Vain kourallinen ihmisiä on taloudellisesti siinä asemassa, että heillä on vapaus toteuttaa sisintä olemustaan.
Päättäjien tavoitteena on saada aikaan 5 % tuottavuusloikka leikkaamalla ihmisten tuloja, vähentämällä heidän resurssejaan entisestään ja kaventamalla heidän vapauttaan ja toimintamahdollisuuksiaan.
Olisi sinällään valtava tuottavuusloikka, jos päättäjät ymmärtäisivät ihmisten tarpeet, lisäisivät heidän taloudellista vapauttaan ja tarjoaisivat heille todellisia vaihtoehtoja niin, että he voisivat kehittää itsestään parhaan mahdollisen version. Investoinnit ihmisiin antaisi heille käytännössä mahdollisuuden toimia sisäisen äänensä mukaan, mikä nostaisi meidät kuin Feeniks-linnun tuhkasta ja voisimme suunnata kulkumme kohti uusia horisontteja.
Lue myös:
FlipSnack: Kriisistä kukoistukseen
Kriisistä kukoistukseen (PDF)
FlipSnack: From Crisis to Thriving
From Crisis to Thriving (PDF)
FlipSnack: من الأزمة إلى الإزدهار
من الدزمة إلى الدزدهار (PDF)