Kirjoitin helmikuun puolessavälissä surrealistisesta alkuvuodestani, jonka vietin sairaalassa tutkimuksissa. Toisen sairaalassa viettämäni päivän iltana meditoin potilashuoneessa ja tunsin olevani kuin naurava Buddha, vailla huolen häivää. Rakastava sydän ja älyllinen kehoni on kaikki, mitä tarvitsen. Erityisesti iloitsin siitä, että oloni oli niin kevyt ja huoleton, vaikka olin edellisenä päivänä saanut kuulla, että oikeassa munuaisessani on pahanlaatuinen kasvain.
Edellisen päivän toimenpidettä varten olin viikkoa aikaisemmin käynyt TT-kuvauksessa, varmuuden vuoksi. Kun lääkäri kertoi kasvaimesta odotin toimenpiteeseen pääsyä. Hoitaja oli hetkeä aikaisemmin antanut minulle jonkin lääkkeen. Näin lääkärin puhuvan minulle, mutta hänen sanansa eivät koskettaneet minua ollenkaan. ”OK, kehoni pystyy käsittelemään tämän”, ajattelin.
En ajatellut asiaa tarkemmin kuin vasta seuraavana aamuna. Vietin epämukavan yön ja lääkärit tulivat aamulla kierrokselle. He puhuivat keskenään löydöksestä ja tarvittavista lähetteistä ja jatkotoimenpiteistä. ”Jossakin vaiheessa edessä on munuaisen poisto”, joku sanoi. En tiennyt itkeäkö vai nauraa. Lääkärit näyttivät tekevän suunnitelmat, ennen kuin olivat kunnolla edes puhuneet asiasta kanssani. Munuaisen poisto ei ollut mielessäni edes vaihtoehto. En halunnut ensimmäiseksi ajatella niin radikaalia toimenpidettä.
Lääkärit varasivat ajan samalle päivälle TT-kuvaukseen selvittääkseen, oliko kasvain levinnyt muihin elimiin. He löysivät keuhkoista muutoksia, joita he pitivät etäpesäkkeinä. Kasvaimesta otettiin näytepala. Siitä selvisi varmuudella, että kysessä oli syöpäkasvain. Se oli yli 10 cm pituinen ja oikea munuainen oli laajentunut suhteettomasti verrattuna vasempaan. Kun katsoin sitä lääkärin tietokoneelta ihmettelin mielessäni, miten joku elin voi laajentua niin paljon ilman, että se vaikuttaa elimen toimintaan mitenkään.
”Nämä johtavat yleensä kuolemaan”, lääkäri sanoi vakavalla naamalla. ”Miksi hän sanoo tuon minulle?” kysyin itseltäni. Annoinko itsestäni liian huolettoman kuvan? Halusiko hän sanoa, ettei ollut mitään syytä olla iloinen ja huoleton, vaan minun pitäisi ryppy otsalla alkaa suunnittelemaan syöpähoitojani? Oliko hän samalla mielellä kuin lääkärit, jotka 40 vuotta sitten kirjasivat papereihini, etten tiedosta tilanteeni vakavuutta? Tai että minulla oli epärealistisia ajatuksia.
Itse en tuntenut kasvaimen uhkaavan elämääni millään tavalla. Luoja tietää kuinka kauan aikaa on kulunut, että se on saavuttanut nykyiset mittansa. Kuitenkaan se ei ole missään vaiheessa antanut selkeitä merkkejä itsestään. Minusta oli hullua, että lääkärit halusivat mitä pikimmin kiikuttaa minut leikkauspöydälle. Itse halusin keskittyä kuntoutukseeni, sulatella asiaa ja pitää antennit viritettynä joka suuntaan. En neljän kuukauden aikana edes kertonut diagnoosista muille kuin nuoremmalle siskolleni ja avustajalleni.
Siskoni sanoi, että minun pitäisi kuunnella lääkäreitä. ”Leikkauksessa poistetaan vain se, mikä ei elimistöön kuulu”, hän sanoi. Kun asia olisikin niin. Käytännössä kuitenkin leikkauksessa poistetaan toimiva munuainen. Lääkärit sanoivat, että kasvain saattaa levitä, jonka jälkeen tilannetta on leikkauksella vaikea, ellei mahdoton korjata. Lisäksi kasvain saattaa aiheuttaa komplikaatioita, pahimmassa tapauksessa keuhkoveritulpan ja kuolisin siihen paikkaan.
Vaikka kasvain ei ole antanut selkeitä merkkejä itsestään kukaan ei voi sanoa, miten kasvain vaikuttaa yleiskuntooni, koska kaikki vaikuttaa kaikkeen muuhun. Luin keskustelupalstalta, että erään naisen sydänvaivat ja anemia seurannaisvaikutuksineen hävisivät munuaisen poiston jälkeen.
Kaikesta varoittelusta huolimatta en tunne oloani uhatuksi millään tavalla. En voi tehdä päätöksiä sen perusteella, että joku pelkää tilanteen muuttuvan korjaamattomaksi. En usko, että kehossa on pahoja soluja, jotka yrittävät valloittaa elimistön ja hajottaa sen sisältäpäin. Uskon, että soluilla on kyky ylläpitää terveyttäni, jos pidän huolen siitä, että niillä on kaikki, mitä ne tarvitsevat ja varsinkin yhteys alkuenergiaan. Kun on kyse omasta terveydestäni ja hyvinvoinnistani, merkittävintä on se, mihin itse uskon ja mitä ajattelen.
Koska lääkärit eivät saaneet muutettua mieltäni leikkauksen suhteen he lähettivät minut palliatiiviseen keskukseen, joka järjestää kokonaisvaltaista tukihoitoa. Ajattelin sen olevan juuri oikea paikka minulle, että sain kaikessa rauhassa sulatella asiaa ja punnita eri vaihtoehtoja hoitoani ajatellen.
Terveydenhoidon tarkoitus: elimistön omien puolustusmekanismien aktivoiminen ja ylläpito
Kun terveydentilani ja hyvinvointini kannalta merkittävintä on se, mitä itse uskon, teen ja ajattelen, voidaan sanoa, että kaikki kehon ulkopuoliset interventiot ovat ”uskomushoitoja” (Suomessa käytetty halventava termi vaihtoehtoisen lääketieteen parannuskeinoille). Ne perustuvat siihen, että uskotaan toimenpiteiden vaikuttavan positiivisesti terveydentilaan ja elimistön tasapainoon. Myös lääketieteen käyttämät keinot ovat tällaisia.
En halua tällä millään tavalla vähätellä lääketieteen saavutuksia: olen tietoinen siitä, että olisin kuollut jo yli 40 vuotta sitten, ellei lääketiede olisi kehittänyt täsmähoitoja erilaisiin tilanteisiin. Haluan vain sanoa, että lääketieteellä on vielä pitkä kehitysprosessi edessä, ennen kuin ollaan optimaalisessa tilanteessa. Se, että lääkärit haluavat poistaa kasvaimen ohella toimivan munuaisen on minulle muistutus ihmisten taipumuksesta heittää lapsi pesuveden mukana jorpakkoon.
Maailmalla on vaikka kuinka paljon dokumentoituja tapauksia kasvainten häviämisestä. Selkein esimerkki on Gregg Braden’in todistama energiahoito Pekingin lääkkeettömässä sairaalassa. Hän pystyi seuraamaan monitorilta reaaliaikaisesti kasvaimen häviämistä. Se, että joku sanoo energiahoitojen perustuvan uskomushoitoihin ja placebo-ilmiöön ei muuta tosiasiaa, että niitä tapahtuu.
Placebosta puheen ollen: kuka muistaa tanskalaisen nuoren miehen, josta kirjoitin kesäkuussa 2013? Mies otti osaa lääkekokeiluun. Kokeilun aikana hän yritti tehdä itsemurhan syömällä kaikki saamansa lääkkeet.
Itsemurhayritys ei onnistunut. Mies alkoi voida pahoin ja hakeutui hoitoon. Sairaalassa hän menetti hetkeksi tajuntansa. Lääkärit pitivät tilannetta vakavana kun he eivät saaneet miehen tilaa vakautettua ja ottivat lopuksi yhteyttä lääkekokeilusta vastanneeseen lääkäriin. Kaikkien hämmästys oli suuri kun selvisi, että mies oli lääkekokeilun placebo-ryhmässä. Hän oli syönyt kalkkitabletteja. Kun miehelle selvisi, että hänellä ei ollut hengen vaaraa, hänen elimistönsä toiminnot vakaantuivat 15 minuutissa.
Tämä on selkeä esimerkki siitä, mitä pelko saa aikaan ja mitä tapahtuu kun elimistön omat puolustusmekanismit sammuvat ja positiivisten näkymien ansiosta aktivoituvat jälleen. Kaikki terveydenhoito perustuu tähän; ihmiskeho on psykofyysinen kokonaisuus, jota pitäisi kohdella sellaisena.
Uskon, että energiahoitojen toimintamekanismi on yhtä yksinkertainen kuin hieronnan vaikutus lihaksiin. Hieroja manipuloi lihaksia niin, että lihasjumit ja jäykkyydet antavat periksi, minkä ansiosta energia ja nesteet kehossa kiertävät vapaasti. Energiahoitaja toimii samalla tavalla, mutta toiminta tapahtuu energiakehon tasolla. Energiahoitaja manipuloi energiakenttää niin, että energialukot häviävät ja hoidettavan kehon omat puolustusmekanismit aktivoituvat.
Lääkärit, terapeutit ja energiahoitajat eivät itse paranna tai kuntouta ketään. Parhainkaan terapeutti tai lääkäri ei saa kuntoutettua tai parannettua asiakastaan, ellei hänellä ole kykyä aktivoida tämän omia fyysisiä ja psyykkisiä voimavaroja. Tätä toivon itselleni ja kaikille muille.