Kun puhuin lääkäreiden kanssa vuoden alussa munuaiskasvaimen hoidosta ja mahdollisesta leikkauksesta, ensimmäinen ajatukseni oli, etten ajattelekaan mitään hoitoja ennen kuin saan tämän vuoden kuntoutuksen hyvään vauhtiin. Ajattelin, että toipuminen leikkauksesta vaatisi parhaimmassakin tapauksessa kaksi kuukautta. Mitä paremmassa kunnossa olen, sen nopeampaa toipuminen tulisi olemaan, järkeilin. Toivoin mielessäni, että leikkaus tapahtuisi vuoden toisella puoliskolla, mutta en edes maininnut asiasta mitään, koska lääkärit ajattelivat, että sen siirtäminen vain parilla kuukaudella olisi riski.
En kuitenkaan itse tuntenut kasvaimen uhkaavan elämääni millään tavalla. Sen sijaan liikunnallisten harjoitteiden puute näkyi kunnossani yleensä välittömästi. Siksi kuntoharjoittelu oli mielessäni etusijalla. Kun lääkärit eivät saaneet päätäni kääntymään asiassa huhtikuuhun mennessä, he lähettivät minut palliatiiviseen keskukseen.
Ensimmäinen käyntini palliatiivisessa keskuksessa osoitti minulle, etten voisi saada sieltä varsinaisesti apua, vaan elämäni alkaisi pyörimään kasvaimen ympärillä. Sitä en missään tapauksessa halunnut. Tein mitä tahansa, tilanne vaatisi seurantaa, mutta oli eri asia seurata tilanteen kehittymistä kasvaimen poiston jälkeen kuin tunnustella mahdollisia kasvaimen aiheuttamia oireita. Leikkaus oli mielestäni paras hoito, vaikka se tarkoittikin sitä, että olin leikkauksen jälkeen jonkin aikaa täysin toisten avun varassa.
Niinpä ilmoittauduin kesäkuussa spontaanisti leikkausjonoon. Ennen leikkausta halusin hoidattaa kipeän hampaani. Sain ajan julkisen puolen hammashoitolasta seuraavaksi aamuksi. Kun kävelin avustajani kanssa hammashoitolasta kotiinpäin, sanoin hänelle, että nyt odotamme vain, että lääkäri ilmoittaa leikkauksen ajankohdan. Ennen kuin ehdimme kotiin, sairaalasta ilmoitettiin, että leikkauspäivä on 2.7. eli alle kuukausi siitä, kun ilmoittauduin leikkausjonoon.
Kun asia oli sovittu, leikkauksen valmistelu eteni nopeasti loogisessa järjestyksessä. Minun kiitollinen tehtäväni oli ihailla, miten hyvin yhteistyö eri hoitoyksiköiden välillä sujui. Kaikki tuntui tapahtuvan kuin itsestään. Minun tehtäväni oli valvoa, että henkilökohtaiset tietoni olivat ajan tasalla eri vaiheissa.
Leikkaussalissa viimeisiä valmisteluja tekevä hoitaja muistutti minua, että olin hyvissä käsissä ja minun velvollisuuteni koitoksessa oli ajatella positiivisesti ja luoda positiivista energiaa. Uskoin vakaasti, että kehoni älylliset solut toimivat yhteistyössä lääkäreiden ja hoitajien kanssa niin, että kaikki hoitui parhain päin. Siirryin egoineni syrjään ja jätin kaiken niin sanotusti ”Herran haltuun”.
Kun leikkauksen jälkeen neljän aikaan iltapäivällä tulin tajuihini heräämössä, päällimmäinen tunteeni oli, että suuni oli rutikuiva. Minun oli vaikea hengittää (kunnes sain happiviikset), mutta kehossani ei tuntunut mitään, mitä olisin kuvannut sanalla kipu. Tunsin, että vatsaani oli leikelty, mutta olin henkisesti varautunut kymmenen kertaa pahempiin kipuihin.
Kivut pysyivät poissa myöhemminkin. Kun nousin seisomaan vatsan sisäisiin arpiin sattui, mutta kipu tuntui vain hetken. Voimakas suonenveto tai lihaskramppi aiheuttaa paljon ilkeämmän kivun tunteen. Minulla oli komea vasemmasta kyljestä pallean ylitse oikeanpuoleiseen alimpaan kylkiluuhun kaareutuva poikittainen leikkaushaava. Siihen sattui vain kun nauroin tai yskin. Muuten se ei kipuillut enempää kuin tavallinen haava, joita arjessa toisinaan saamme.
Vaikka minulla oli vatsanpurujen, voimattomuuden tunteen ja leikkaushaavan vuoksi epämukava olo, leikkaus oli taianomainen tapahtuma. Herättyäni minusta tuntui, että päälläni oli vielä tähtipölyä. Normaalisti munuainen painaa 150 g, mutta minun laajentunut, poistettu munuainen kasvaimineen painoi 1,7 kg. Se oli minulle osoitus kehon älyllisyydestä.
Kasvain oli 17 cm pituinen ja leveimmältä kohdaltaan 13 cm. On selvää, että jos munuainen olisi säilyttänyt normaalit mittansa ja kasvain olisi saanut hallitsemattomasti kasvaa, se olisi kauan sitten ottanut munuaisen kuristusotteeseen ja aiheuttanut muuta vahinkoa. Älylliset munuaissolut ovat kuitenkin tehneet kaikkensa säilyttääkseen elimen toiminnan normaalina. Se on laajentunut sitä mukaa kuin kasvain on levinnyt. Osa kasvaimesta oli kuoliossa ja uskon, että sekin on älyllisten munuaissolujen suojaustoimien vaikutusta.
Herää kysymys, miten elimistöön voi syntyä pahanlaatuinen kasvain, jos älyllisten solujen tarkoitus on ylläpitää terveyttämme ja elinten normaalia toimintaa. Mielestäni kasvainten leviäminen saattaa olla yhtä salakavala prosessi kuin yhteiskunnallisten elinten korruptoituminen. Korruption pesäkkeitä kutsutaan joskus syöväksi. Saattaa olla, että elin on jossakin tilanteessa luonut hyvänlaatuista kasvustoa suojellakseen itseään, mutta kasvain on jossakin vaiheessa alkanut toteuttamaan omaa missiotaan.
Myös Illuminatin perustajan Adam Weishauptin alkuperäisenä tarkoituksena oli levittää valistusajan aatteita. Tavoite oli korostaa järkeä ihmisten ajattelussa, päästä eroon taikauskosta sekä vähentää kirkon ja valtion valtaa. Kun järjestö sai uusia jäseniä, jotka eivät olleet sisäistäneet sen alkuperäisiä tavoitteita, halusivat toiminnallaan pönkittää omaa asemaansa ja toteuttaa missiotaan eli agendaansa, järjestö muuttui yhteiskunnan toimintaa korruptoivaksi salaseuraksi.
Elämä leikkauksen jälkeen
Ennen leikkausta luin netistä, että erään naisen sydänvaivat ja anemia hävisivät munuaisenpoistoleikkauksen jälkeen. On ollut mielenkiintoista nähdä leikkauksen vaikutuksia omaan olotilaani.
Ensimmäinen näkyvä muutos oli havaittavissa siinä, etteivät jalkani turvonneet, kuten ennen. Huomasin, että näköni parani. Samaten ruokahaluni. Painoni putosi 5-6 kg, mistä osa oli poistetun munuaisen paino. Fysioterapeuttini sanoi, että tämä kaikki on parantuneen lymfakierron ansiota. Kun nesteet eivät turvota kehoa, silmänpaineet normalisoituvat ja näkö paranee. Nesteiden kerääntyminen kehoon nostaa painoa helposti 2-3 kiloa. Selvää on, että lymfakierron parannuttua paino laskee.
Sairaalasta päästyäni hemoglobiiniarvoni oli 100 (anemia). Kotiuduttuani arvo nousi kohisten. Viime vuosina olen vähitellen luopunut ruoka-aineista yksi toisensa jälkeen, koska ne aiheuttivat turvotusta ja ongelmia. Ennen leikkausta söin vain proteiinipitoista ruokaa ja hapankaalia. Leikkauksen jälkeen olen palannut normaaliin ruokavalioon.
21 päivää leikkauksen jälkeen menin ensimmäisen kerran painokevennetylle matolle kävelemään. Lihasheikkoudesta huolimatta kävely oli kevyempää kuin ennen leikkausta. Tähän mennessä kävely on palautunut alkuvuoden malliin.
Leikkauksessa pääsin eroon kasvaimesta, mutta sairaalassa olo oli minulle myös henkisen kasvun paikka. Näin kuinka hyvin kaikki toimivat yhteistyössä, mutta vaikka odotin kaiken sujuvan hyvin ja kaikki tapahtui kuin itsestään, en pitänyt sitä itsestään selvyytenä. Olin tietoinen, että huolimatta rutiineista, joita terveydenhuolto on kehittänyt asioiden helpottamiseksi ja nopeuttamiseksi, olin loppupeleissä itse vastuussa hoitoni onnistumisesta.
Olin siis hoitorinkini projektipäällikkö. Haluan joka tapauksessa, että ohjaimissa on sisäinen olentoni ja kaikki, mitä vedän puoleeni on sisäisen olentoni vaikutusta. Jos annan egolle määräysvallan, minusta tulee helposti elämäni heikoin lenkki.
Kirjoitin syyskuussa 2017 artikkelin Henkisen kasvun tavoite: Pienimmän vastarinnan tie. Abrahamin mukaan ”pienimmän vastarinnan tie” on huono ilmaisu, sillä se sisältää vastarintaa, vaikkakin vähäisessä määrin. Tavoitteemme on päästä egon synnyttämästä vastarinnasta kokonaan, antaa sisäisen olentomme ohjata itseämme ja herkistyä kuuntelemaan sisäisiä impulssejamme. On ehdottoman tärkeää, että viritämme energiamme vastaamaan korkeimpia tavoitteitamme, jotta toteutamme sitä, mitä haluamme. Abraham kuvaa tätä sanoilla ”path of most allowance” eli suurimman antaumuksen tie. Meidän pitäisi ehdoitta antautua sisäisen olentomme ohjaukseen. Vain siten saamme yhteyden aineettomaan maailmaan, jonka olemme ajatuksillamme luoneet.