Äidilläni on aina ollut erityinen paikkansa sydämessäni. Kun olin lapsi yhteyteni äitiini oli käsinkosketeltava. Hän oli osa minua. Pelkkä katse välillämme rauhoitti mieleni.
Hän oli ompelija ja minulle oli suuri nautinto katsella, kun hän teki työtään: hän levitti sinisen mittanauhansa ottaakseen muutaman mitan, taitteli kankaan sopivaan kuosiin, siirsi mittansa kankaalle ja piirsi liidulla vaatekappaleen, jonka halusi leikata. Mistä hän tiesi, mihin vetää viiva? Mikä sai muodon tarttumaan liituun?
Hän oli luonteeltaan hyvin vahva nainen, joka oli käytännössä kuuden lapsen yksinhuoltaja. Isäni oli alkoholisoitunut, eikä tuntunut välittävän tuon taivaallista perheensä hyvinvoinnista. Kun äitini sairastui ja hänen tilansa kävi vuosien mittaan aina vain vaikeammaksi isäni suhtautui asiaan yhtä kevyesti kuin kaikkeen muuhunkin:
hän piti äitiäni luulosairaana. Hän sanoi, että äiti tekeytyi sairaaksi saadakseen huomiota.
Kun äiti teki itsemurhan minulla oli alusta lähtien tunne, että hän teki täysin tietoisen ratkaisun lastensa hyväksi. Hänelle oli hyvin tärkeää, että saimme paremmat mahdollisuudet toteuttaa itseämme kuin hänellä itsellään oli ollut.
Olin sisareni kanssa aloittanut juuri ennen äitini kuolemaa oppikoulun. Kun äidilleni kävi selväksi, ettei hän pystynyt tarjoamaan meille kunnon lähtökohtia hän ratkaisi tilanteen omalla tavallaan.
En pystynyt edes oikein suremaan äitini poismenoa. Hän ei nähnyt tilanteessaan muuta ratkaisua kuin itsemurhan. Niin kauhealta kuin se tuntuukin se oli äidiltäni välitön reaktio elämän realiteetteihin omat lähtökohdat huomioonottaen. Ja nehän olivat mitä olivat.
En syyllistänyt vanhempiani. Sen sijaan tunsin suunnatonta raivoa elämää kohtaan, joka teki tyhjäksi kaikki hyvät pyrkimykset, käänsi ihmiset toisiansa vastaan ja alisti heidät olosuhteittensa vangiksi.
Mielessäni on hyvin elävänä muistikuva kun seisoin äitini kuoleman jälkeen uuden kotimme pihamaalla ja tunsin sydämeni pakahtuvan ajatellessani elämän epäoikeudenmukaisuutta. Tuntui, ettei ihmisillä ollut mitään varsinaista asetta nousta olosuhteittensa yläpuolelle. Päätin kuitenkin, ettei mikään mahti maailmassa saanut minua alistumaan olosuhteitteni edessä, kuten vanhempani olivat alistuneet, tai joutuneet alistumaan.
Äitini oli tarttunut viimeisen mahdollisuutensa, joka hänellä oli käytössään auttaakseen elämäämme eteenpäin.
Mielestäni lähenteli pyhäinhäväistystä, että meidän odotettiin kutsuvan uuden kotimme hengetärtä äidiksi. Äitini oli kuollut, mutta se ei vähentänyt vähääkän hänen asemaansa. Hän eli minussa samoin kuin isänikin.
Ihmiset, jotka yrittivät kääntää ajatukseni vanhempiani vastaan eivät mielestäni ymmärtäneet, mikä oli oleellista, mikä oli minulle hyväksi. Kuinka he saattoivat ajatella, että minulle olisi hyödyksi halveksia vanhempieni vaikutusta itsessäni?
Äitini oli antanut henkensä, että pääsimme parempiin lähtökuoppiin. Olin kiitollinen, että hänen tekonsa avasi ovia edessämme, sillä se oli hänen tahtonsa.
Ainut esine, mikä minulla on jäljellä äidistäni on hänen sininen mittanauhansa. Se on yhden ihmiselämän mittainen: jokainen senttimetri vastaa yhtä vuotta. Tämä aikajana on auttanut minua suhteuttamaan asioita.