Luin 1980-luvun alussa ensimmäisen kerran Kalle Könkkölän (1950-2018, ihmisoikeusaktivisti, jolla oli vaikea liikuntavamma) ajatuksia siitä, että edes vaikeasti vammainen henkilö ei ole vammainen, jos ympäristö, jossa hän elää on rakennettu siten, että vamman aiheuttamat fyysiset rajoitteet eivät käytännössä haittaa hänen toimintaansa. Opettelin silloin itse elämään fyysisten rajoitteitteni kanssa, enkä oikein osannut kuvitella, mitä Kalle näillä ajatuksillaan tarkoitti. Nyt kun rajoitteeni eivät enää jätä minulle paljon valinnanvaraa ja tulen itsenäisesti toimeen vain kotonani, asia on päivänselvä.
Asia on käynyt yhä selvemmäksi kun olen viime kuukausina katsellut Bros of Decay – Youtube-kanavan tutkimusmatkoja Euroopassa ja Amerikassa oleviin hylättyihin linnoihin ja kartanoihin. Satulinnat miljoonien arvoisine antiikkisisustuksineen, astioineen ja laitteineen ovat kieltämättä kauniita katsella. Asuinympäristönä ne toimivat kuitenkin vain niin kauan kun asukkaat pystyivät sopeutumaan ympäristön asettamiin rajoituksiin tai palkkaamaan palvelusväkeä kompensoimaan fyysisiä rajoituksiaan.
Bros of Decay -tutkimusmatkat ovat tuoneet korostetusti esille sen, että saavutettavuudessa ei ole kyse pelkästään fyysisestä ympäristöstä. Vanhat linnat ja kartanot eivät ole pelkästään ympäristönä liikuntarajoitteisen painajaisia. Asialla on henkinen puoli, joka on vähintään yhtä tärkeä. Itse asiassa se on tärkeämpi, sillä ajatukset ja asenteet luovat reaalimaailman, jossa elämme.
Kuvittele syntyväsi perheeseen, jossa vanhempasi ovat päättäneet jo mahdollisesti ennen syntymääsi, kenen kanssa menet naimisiin. Tai että perheellä on 300 vuotinen sukuhistoria takanaan ja elämäntehtäväsi on vaalia suvun traditioita, mainetta ja kunniaa. Olemme nykyaikana suurelta osin vapautuneet näistä menneisyyden kahleista ja ihmiset vaalivat yksilöllisyyttään. Bros of Decay -videoiden juontaja, samoin kuin jotkut keskustelut kuitenkin hehkuttavat toisinaan sitä, kuinka ihmeellistä ja ihanaa on varmasti ollut elää upeassa linnassa tai kartanossa kauniiden tavaroiden keskellä.
Monet pitävät nykyajan pelkistettyä, funktionaalista arkkitehtuuria ja suunnittelua rumana. Mielestäni kuitenkin mikään ei ole kauniimpaa kuin ympäristö, joka vastaa kaikkien tarpeisiin, jossa jokainen voi vapaasti aktivoida sisäiset voimavaransa ja vaikuttaa rakentavasti yhteiseen luomistyöhön. Menneisyys ei enää kahlitse meitä siinä määrin kuin ennen, mutta rauhanomaisen rinnakkaiselon esteenä on vielä monen monituista keinotekoista estettä. Nämä ovat valheellisia olettamuksia ja käsityksiä, sääntöjä ja määräyksiä, jotka estävät rakentavan yhteistyön yhtä tehokkaasti kuin fyysiset esteet. Meidän pitäisi keskittyä niiden poistamiseen yhtä voimallisesti kuin vapaan kaupan esteiden poistamiseen.
