Kotiuduttuani yhdeksän kuukauden sairaala- ja kuntoutuslaitoshoidon jälkeen 1979 kaikki muistoni edellisiltä kuukausilta sairaalassa ja kuntoutuskeskuksessa vaipuivat pimentoon. Tunsin olevani kertakaikkisen yksin vammani kanssa. Lääketiede oli tehnyt voitavansa hyväkseni ja nostanut minut jaloilleni. Tämän jälkeen minun tuli itse löytää keinot elämäni jatkumiseksi.
Vasen puoli kehostani oli edelleen halvaantunut enkä pystynyt puhumaan. Tuntui, että minulta oli vedetty matto jalkojen alta ennen kuin elämäni oli kunnolla alkanutkaan. Mitä minulla oli enää odotettavissa elämältä?
Kun ajattelin itseäni yksilönä tuntui yhdentekevältä, kiersinkö narun kaulaani, kuten äitini oli tehnyt kymmenen vuotta aikaisemmin, vai teinkö viimeisen matkan kivenheiton päässä olevalle merenrannalle.
Kuitenkin minusta tuntui, että olin yksilönä ainutlaatuinen: kenelläkään ei ollut juuri minun kokemuksiani, eikä mielleyhtymiä asioihin. Kukaan ei kokenut asioita täysin samalla tavalla kuin minä. Näytti siltä, että minulla yksilönä oli merkitystä ainoastaan suhteessa yhteisöön, jossa elin.
Halusin, että kaikesta onnettomuudesta huolimatta kokemukseni olivat elämässäni rakennusainetta, jota saatoin jakaa muillekin.
Palasin ajatuksissani siihen energian lähteeseen, josta maailman kehitys ilmeisesti alkoi. Vuosimiljoonien, -tuhansien ja – satojen kuluessa maailma kehittyi yrityksen ja erehdyksen kautta. Se eli kaaoksen ja harmonian vaiheita ja joutui yhä uudelleen kaaokseen. Kuitenkin hyvä henki, elämän voima, joka piti yllä kehityksen jatkuvuutta, säilyi.
Poikkesiko kokemani kaaos yhtään maailman luonnollisesta kehityskulusta? Enkö minä pikemminkin ollut osa kehityksen jatkuvuutta?
Jokin ’erehdys’ oli kääntänyt elämäni suunnan ja tehtävänäni oli löytää keinot palauttaa tasapaino kaaokseen. Minun ei tarvinnut ollenkaan keskittyä vammani aiheuttamiin rajoitteisiin, vaan asioihin, joissa olin hyvä ja jotka lisäsivät tasapainoa.
Lapsi kehittyy oman intonsa ajamana, järkeilin, mutta etenkin sen vuoksi, että ympäristö asettaa hänelle jatkuvasti uusia haasteita. Minun tuli etsiä haasteet, jotka veivät omaa elämääni eteenpäin. Uskoin, että mitä ikinä tarvitsin se oli olemassa kussakin tilanteessa. Minun täytyi vain pitää silmäni auki ja tarttua rohkeasti tilaisuuksiini.
Minulla oli fyysisestä vammastani huolimatta periaatteessa yhtä hyvät mahdollisuudet menestyä kuin kenellä tahansa. Menestyneiden ihmisten salaisuus on siinä, että he ovat löytäneet omat vahvuutensa. Ei tarvitse olla vahva kuin yhdellä alalla ja se voi johtaa menestykseen. Menestykseni edellytys oli siis se, että löysin omat vahvuuteni.
Olin tietoinen siitä, että saatoin tulla torjutuksi pelkästään ihmisten ennakkoluulojen perusteella, vaikka tekisin asiat kuinka hyvin. Se oli tosiasia, johon oli vain sopeuduttava. Uskoin, että ainut asia, jolla saatoin tilannetta auttaa oli, että olin itse reilu muita kohtaan. Olemalla oikeudenmukainen muita kohtaan saatoin edes teoriassa odottaa muiden olevan oikeudenmukainen itseäni kohtaan.
Jos joku syystä tai toisesta torjui minut, minun ei kannattanut tuhlata energiaani yrittämällä vakuuttaa ihmisiä sanoillani mistään. Jos en pystynyt vakuuttamaan teoillani en yksinkertaisesti ollut kyllin vakuuttava. En enää edes yrittänyt vakuuttaa ihmisiä ryhtymällä väittelemään asioista.
Uskoin, että minulle tarjoutui kylliksi tilaisuuksia toteuttaa itseäni.
Vammautumiseni myötä jouduin tilanteeseen, joka edellytti minulta täydellistä asennemuutosta. Olin aikaisemmin tehnyt tunnollisesti kaiken, mitä ihmiset minulta odottivat. Tai oikeammin:
olin tehnyt sen, mitä olin [highlight type=”light”]kuvitellut[/highlight] ihmisten minulta odottavan. Olin elänyt enemmän kuvitelmissa, jonkinlaisessa mielikuvamaailmassa ja illuusiossa kuin reaalimaailmassa.
Olin kaikin tavoin välttänyt joutumasta riitoihin ja väittelyihin, mutta oliko riitojen välttäminen itseisarvo? Eikö enemmän luonteenlujuutta ja vahvuutta edellytetty sellaiselta, joka pystyi muodostamaan oman mielipiteensä itsenäisesti ja puolustamaan kantaansa myös painostuksen edessä? Eikö juuri kyky ajatella itsenäisesti ollut yksilöllisyyteni perusta?
Kun olin puhekyvytön ja vaikeasti liikuntarajoitteinen kenelläkään muulla ei tuntunut olevan odotuksia tulevaisuuteni suhteen kuin minulla itselläni. Riippui siis täysin minusta itsestäni, minkälaiseksi tulevaisuuteni muodostui. Tilanteeni poikkesi niin perusteellisesti tuntemieni ihmisten tilanteesta, etten enää voinut etsiä malleja ympäristöstäni. Voidakseni odottaa edes jonkinlaista edistymistä minun oli keskityttävä tarpeisiini ja ryhdyttävä ajattelemaan omilla aivoilla.
Olin ennen vammautumistani käynyt koulua 14 vuotta, mutta en ymmärtänyt elämää ylläpitävistä voimista juuri mitään. Saati että olisin saanut koulussa jonkinlaiset valmiudet kohdata tilanne, johon jouduin vammauduttuani.
Kun nyt yli 30 vuoden jälkeen mietin tilannetta, minulla oli kaikki valmiudet kohdata uudet haasteeni, sillä yllä esittämäni ajatukset ovat aivan samoja ajatuksia, joita mielessäni nousi vuoden 1979 loppupuolella, jolloin kotiuduin kuntoutuskeskuksesta. Mielessäni vallitsevasta kaaoksesta huolimatta olin täysin kykenevä tekemään ratkaisevia, elämääni koskevia päätöksiä, jotka johtivat menestykseeni. Eikä se vaatinut kuin kolme asiaa: keskittymisen tarpeisiini, silmien auki pitämisen ja uskon omaan arvostelukykyyni.
Youtube Video:
Burkard’s Wake-Up Call